Hullu sä et ole mutta juuri nyt on vaikeaa

Eipä oo tännekkään tullu kirjoteltuu johonkin aikaan.
Tavallaan vaikka mitä on tapahtunu ja silti välillä tuntuu että kaikki jumittaa paikallaan.
En taida tänne jaksaa enää tilittää.
Mitäpä hyötyy siitä loppujen lopuks ois.
Mä olen vaan niin väsynyt.
Väsynyt vähän kaikkeen.

Ja helvetillinen kevät näköjään tulossa.

Ja mä olen jo nyt ihan lopussa.

Sitkeä sydän

Niin käy nykyään.
Kun minä tulen lähemmäksi, sinä siirryt kauemmaksi.
Kun minä sanon jotain, sinä varot mitä vastaat.
Kun minä katson sinua, sinä tunnistat kai katseen ja siirryt pois tai muihin asioihin.
En minä mielestäni ole tehnyt mitään väärää.
Minä olen silti sama.
Onko se muka niin paha asia että minä haluaisin lähemmäksi?
Edes vähän lähemmäksi.

Minä olen silti sama.

Bad day

Ärsyttää.

Ärsyttää ärsyttävät blondit jotka luulee niin olevansa jotain ihmeellistä.

Ärsyttää se että ihmiset vie niin helposti minulta sen tilaisuuden olla parrasvaloissa, sen tilaisuuden jonka eteen minä olen tehnyt monta vuotta duunia.

Ärsyttää se että oma sisko viettää enemmän aikaa minun "hyvien" ystävien kanssa kuin minä itse.

Ärsyttää aina tietää jutuista viimeisenä.

Ärsyttää roikkua menneissä.

Ärsyttää retkahtaa aina niihin joihin ei kannattaisi.

Ärsyttää tulevaisuus.

Ärsyttää tulevat ylioppilaskirjoitukset ja sen mukana tuleva järjetön stressi.

Ärsyttää oma laiskuus.

Ärsyttää ettei oikein ole mitään elämää.

Ärsyttää se ettei ikinä ole rahaa silloin kun pitäis ostaa kaikkea mahdollista.

Ärsyttää etten ikinä voita onnensanoista mitään.

Ärsyttää se että kuitenkin niitä on mukamas silti pakko ostaa.

Eniten ehkä ärsyttää se, että edes kynsiä ei voinut lakata koska kynsilakanpoistoaine oli loppu. Niinkuin aina.

Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Nyt vihdoinkin ymmärrän sen sanonnan.
"Kun yksi ovi sulkeutuu, jossain aukeaa ikkuna."
Se yksi ikkuna jonka antamia maisemia minä olen jo vähän ehtinyt kaivata.
Kerta toisensa jälkeen minä vain saan uuden mahdollisuuden.

Helle on väistynyt.
Ilmassa on jo jotain kirpeää, raikasta.
Uusi ilma, uusi mieli.
Päivien viiletessä pääkin alkaa selkiytyä.

Arki alkoi.
Sen ympärille on hyvä alkaa rakentaa astetta parempaa elämää.
Suuria asioita on tapahtumassa tulevan vuoden aikana.

Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.
Olo ei ole enää heikko.
Tulkoon mitä tulee, minä olen nyt valmiina.

What I see through your eyes

Nyt minä vihdoinkin ymmärrän.
Näen sen sinun silmiesi läpi.
Koen omat kokemukseni niinkuin sinä koit meidän kokemuksemme.

Onko se todella näin rasittavaa, kun joku ei vaan suostu päästämään irti?
Yrititkö sinäkin kertoa minulle ensin nätisti, yrittäen olla loukkaamatta minua?
Olinko minäkin noin rasittava ja kiinniriippuva?
Olenko minä edelleen?


Näitkö sinäkin kaikki ne syyt, mitä toinen ei nähnyt?
Ettei se vain tulisi toimimaan.
Että on parempi lopettaa ennenkuin toinen kokee tulleensa vedätetyksi.
Miten kauan sinä sitä suunnittelit?
Oliko se vain yhtäkkiä loppu?
Vai tiesitkö sinä sen hiljaa aina?


Tunsitko sinäkin olosi näin normaaliksi sen jälkeen?
Melkein kuin helpotusta.
Ei kyyneltäkään (mutta ethän sinä muutenkaan ikinä itke).
Ei surua.
Se osa elämästäsi oli vain ohi.Ei vähääkään surua.

Menikö meilläkin se näin?
Tunsitko sinä silloin tämän kaiken, kun katkaisit minut elämästäsi?


Oliko se sinulle todella näin yksinkertaista?

"Aika aikaa kutakin" sanoi pässi kun päätä leikattiin

Otsikko kertoo enemmän kun tuhat tavallista sanaa.
Reilu kaksi kuukautta ihanuutta ja kamaluutta samassa paketissa.
Ja nyt se on ohi.
Tällä sadulla ei ollutkaan onnellista loppua.
Vaikka ehkä minä tiesin sen aina.
Haluaisin todeta kliseisesti etten vaihtaisi sekuntiakaan.
Ehkä vaihtaisin.

Mutta elämä ei toimi niin ja nyt ollaan taas lähtöpisteessä.


Näkemiin ja kaikesta huolimatta kaikkea hyvää.

Se oli salaman isku, euforiaa

Viime aikoina on ollut aika paljon toimintaa.

Ässä tuli pari viikkoa sitten takaisin kotiin. Se oli ihan jees. Mutta, noh.

Kirjoituksiin on alettu lukea. Ruotsia on päntätty muutaman oppikirjan verran ja luettu samankielistä kirjallisuutta mutta englantia en ole vielä uskaltanut aloittaa koska silloin alkaa THE KRIISI. Ehkä aloitan vasta sitten, kun muutaman viikon päästä alkaa enkun abikurssi (ääks).

Pari päivää sitten kotiuduin reissusta. Tehtiin mamin kanssa pieni roadtrip, ajeltiin etelään, mm. Turku, Lahti ja varsinkin Helsinki tuli katsastettua ja lopulta napattua sisko kyytiin että sekin pääsee lomailemaan pariksi viikoksi Pohjois-Karjalaan(:
Jännää oli huomata miten on jo alkanut helsingistyä, osasin mutsille antaa neuvoja mihin parkkeerata ja esim miten ajaa Haagasta Annankadulle ym. Helsinki on mun kaupunki. Sinne minä haluan vuoden päästä.

Eilen sitten selviydyin vielä keikkailemaan iltatorille bändin kanssa. Oli ehkä yksi parhaimmista keikoista, vaikka treenaus oli jääny aika vähille ja se näkyikin joissain biiseissä. Ehkä juuri sen takia  fiilis oli korkeella ja jaksoi yrittää uusia juttuja. Kitaristimme esim. lähtivät soittamaan yleisön joukkoon (kiitos langattomien) ja välispiikkaukset oli täysin omaa luokkaansa.
Loistokeikan huipuksi lähdimme sitten bändin poikien kanssa muutamille. Jotenkin noihin jätkiin on alkanut niin kiintyä että juuri tuollaisina hetkinä tuntuu että oisi tunnettu jo paljon pitempään kuin oikeasti ja alkaa ajatella, miten elämä olisi paljon köyhempää ilman heitä(:
Kiitos siis siitä heille, taas on onnellisuusaste pari pykälää korkeammalla(----: