Mulla on ikävä ihmisiä.
Ystäviä.
Kaikki tuntuu jotenkin vaan rantautuvan kauemmas ja kauemmas.
Onneksi poikkeuksiakin on.
Onneksi ees ainakin yksi kuuntelee kun itken siitä että jotkut ystävät on niin etäisiä.
Enmä tiedä mitä pitäisi tehdä.
Antaa vaan olla ja odottaa jos ihmiset itse ottaisi yhteyttä?
Vai yrittää jutella uudestaan ja uudestaan, yrittäen kaivaa toisen ihmisen kiinnostusta ystävyyteen uudelleen ylös?
Vai oliko sitä edes ikinä?
Oliko se vain velvoitetta?
Vai sääliä minua pientä, säälittävää ihmisrauniota kohtaan?
Oliko se ikinä edes oikeaa?
Loput on olleet mulle aina se vaikein kohta.
Minä en halua asioitten loppuvan.
Loppu on niin... lopullinen.
Miksei asiat voisi pysyä ennallaan?
Minua vain pelottaa suunnattomasti, että kaikki ystävyydet loppuvat parin vuoden päästä, ne joiden luuli kestävän vielä pitkään ja pitempäänkin.
Minä haluan jotain pysyvää.
Jos ihminen ei halua olla minun elämässäni, ilmoittakoon.
Jos haluaa, näyttäköön sen.
Ne jotka eivät osaa päättää olenko minä ystävyyden arvoinen, käyttäytyvät ilmeisesti juuri tällä tavalla.
Epätietoisuus ei ole sen mun juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti