Bad day

Ärsyttää.

Ärsyttää ärsyttävät blondit jotka luulee niin olevansa jotain ihmeellistä.

Ärsyttää se että ihmiset vie niin helposti minulta sen tilaisuuden olla parrasvaloissa, sen tilaisuuden jonka eteen minä olen tehnyt monta vuotta duunia.

Ärsyttää se että oma sisko viettää enemmän aikaa minun "hyvien" ystävien kanssa kuin minä itse.

Ärsyttää aina tietää jutuista viimeisenä.

Ärsyttää roikkua menneissä.

Ärsyttää retkahtaa aina niihin joihin ei kannattaisi.

Ärsyttää tulevaisuus.

Ärsyttää tulevat ylioppilaskirjoitukset ja sen mukana tuleva järjetön stressi.

Ärsyttää oma laiskuus.

Ärsyttää ettei oikein ole mitään elämää.

Ärsyttää se ettei ikinä ole rahaa silloin kun pitäis ostaa kaikkea mahdollista.

Ärsyttää etten ikinä voita onnensanoista mitään.

Ärsyttää se että kuitenkin niitä on mukamas silti pakko ostaa.

Eniten ehkä ärsyttää se, että edes kynsiä ei voinut lakata koska kynsilakanpoistoaine oli loppu. Niinkuin aina.

Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Nyt vihdoinkin ymmärrän sen sanonnan.
"Kun yksi ovi sulkeutuu, jossain aukeaa ikkuna."
Se yksi ikkuna jonka antamia maisemia minä olen jo vähän ehtinyt kaivata.
Kerta toisensa jälkeen minä vain saan uuden mahdollisuuden.

Helle on väistynyt.
Ilmassa on jo jotain kirpeää, raikasta.
Uusi ilma, uusi mieli.
Päivien viiletessä pääkin alkaa selkiytyä.

Arki alkoi.
Sen ympärille on hyvä alkaa rakentaa astetta parempaa elämää.
Suuria asioita on tapahtumassa tulevan vuoden aikana.

Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.
Olo ei ole enää heikko.
Tulkoon mitä tulee, minä olen nyt valmiina.

What I see through your eyes

Nyt minä vihdoinkin ymmärrän.
Näen sen sinun silmiesi läpi.
Koen omat kokemukseni niinkuin sinä koit meidän kokemuksemme.

Onko se todella näin rasittavaa, kun joku ei vaan suostu päästämään irti?
Yrititkö sinäkin kertoa minulle ensin nätisti, yrittäen olla loukkaamatta minua?
Olinko minäkin noin rasittava ja kiinniriippuva?
Olenko minä edelleen?


Näitkö sinäkin kaikki ne syyt, mitä toinen ei nähnyt?
Ettei se vain tulisi toimimaan.
Että on parempi lopettaa ennenkuin toinen kokee tulleensa vedätetyksi.
Miten kauan sinä sitä suunnittelit?
Oliko se vain yhtäkkiä loppu?
Vai tiesitkö sinä sen hiljaa aina?


Tunsitko sinäkin olosi näin normaaliksi sen jälkeen?
Melkein kuin helpotusta.
Ei kyyneltäkään (mutta ethän sinä muutenkaan ikinä itke).
Ei surua.
Se osa elämästäsi oli vain ohi.Ei vähääkään surua.

Menikö meilläkin se näin?
Tunsitko sinä silloin tämän kaiken, kun katkaisit minut elämästäsi?


Oliko se sinulle todella näin yksinkertaista?