Nyt minä vihdoinkin ymmärrän.
Näen sen sinun silmiesi läpi.
Koen omat kokemukseni niinkuin sinä koit meidän kokemuksemme.
Onko se todella näin rasittavaa, kun joku ei vaan suostu päästämään irti?
Yrititkö sinäkin kertoa minulle ensin nätisti, yrittäen olla loukkaamatta minua?
Olinko minäkin noin rasittava ja kiinniriippuva?
Olenko minä edelleen?
Näitkö sinäkin kaikki ne syyt, mitä toinen ei nähnyt?
Ettei se vain tulisi toimimaan.
Että on parempi lopettaa ennenkuin toinen kokee tulleensa vedätetyksi.
Miten kauan sinä sitä suunnittelit?
Oliko se vain yhtäkkiä loppu?
Vai tiesitkö sinä sen hiljaa aina?
Tunsitko sinäkin olosi näin normaaliksi sen jälkeen?
Melkein kuin helpotusta.
Ei kyyneltäkään (mutta ethän sinä muutenkaan ikinä itke).
Ei surua.
Se osa elämästäsi oli vain ohi.Ei vähääkään surua.
Menikö meilläkin se näin?
Tunsitko sinä silloin tämän kaiken, kun katkaisit minut elämästäsi?
Oliko se sinulle todella näin yksinkertaista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti