sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

It's been seven hours and fifteen days

Tää pääsiäinen on ollut mielenkiintoinen.
Ensinnäkin tässä on oltu kuumeessa.
Toisekseen koeviikko on ollut päällä.

Mut niitä seikkoja ei ole paljon otettu huomioon.

Perjantaina ol(ti)in rairai ja mukamas yritin unohtaa kaiken.
Tämähän ei tietenkään onnistunut.

Lauantaina sit piti lähtee heti aamusta jonnekkin jenssin tietämille keikalle.
Jotenkin motivaatio siihenkin hommaan oli ihan nollassa.
Kotimatkalla vain istuin takapenkillä kun jätkät kuunteli musaa täysillä ja kyseli toisiltaan mitä mieltä olivat koko reissusta.
Minuun ei vaivattu mitään energiaa.
Ainut juttu siis mikä käteen jäi kyseisestä reissusta on pari elämää suurempaa mustelmaa selässä ja jaloissa sekä kuhmu päässä mukavan kivun kera.
Liukastuin siis ja löin pään ihan kunnolla maahan.

Jotain on ehkä tapahtumassa.
Lopputulos antaa ilmeisesti odottaa itseään pidemmän kaavan kautta.
Itsepähän sanoin että kun vaan ehit.
Jotenkin en jaksa innostua.

Tipun vaan sitten korkeammalta.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tahtoisin näyttää sulle auringon

Aurinko paistaa.
Mutta minulla on kylmä.
Kylmät sormet, kylmät varpaat.
Kädet tärisee.
Valo sattuu silmiin.

Odotus ja epätietoisuus kalvaa.
En halua ajatella sinua ja kasvojasi.
Niitä silmiä joista näkee kaiken muttei silti mitään.
Niitä jotka eivät enää edes katso minua.
Kelpaisinko minä sinulle nyt, kun olet saanut vähän aikaa ajatella?
Pääsisinkö minä sittenkin ehdonalaiseen?

Tämä aika on aina minulle vaikeaa.
Miksi kaikki lähtevät aina keväällä?
Miksi tämä aika tehdään joka vuosi näin vaikeaksi?
Miksi kaikki häviävät juuri kun ihmisiä tarvitsisin kaikkein eniten?
Enkö minä ole teidän arvoinen?
Miksi aina tähän aikaan?
Miksei tälläinen tapahdu kesäisin jolloin auringon lämpö riittäisi pitämään minut kasassa?
Tai talvella jolloin pahat jutut voisi jättää pakkaseen pimeään?

Tuntuu niinkuin jokin söisi sisältäpäin.
Joka vuosi ontto tunne lisääntyy vähä vähältä.
Ja silti olo muuttuu vaan raskaammaksi.

Ei sillä että haluaisin kuolla ja hävitä pois.


Muttei se tunnu isolta häviöltäkään.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Kolme pientä sanaa

Hymyilen muiden naureskellessa kahvikupit käsissään.
Olen sisällä teidän kuplassanne, mutten silti aivan täysin.
Minä katsahdan sinuun.
Sinusta näkee että sinä tiedät jonkin olevan ajatuksissani.

Autossa radion pauhatessa minä kerron sinulle.
"Minulla on niin yksinäinen olo. Minä en kuulu."
"Sinäkö muka?"

Sinä tiedät melkein aina.
Tunnistat jonkin yksittäisen ilmeen tai kaukaisen katseen.
Sinä tiedät mutta et koskaan kysy.
Sinun keinosi on saada minut nauramaan.
Ja siinä sinä olet hyvä.
Olet saanut minut nauramaan silloinkin kun olen luullut etten enää kykenisi.

Mutta tänä iltana minä halusin sinun kysyvän.
Katsovan syvälle silmiin ja vaativan  totuutta.
Minä halusin sinun ottavan syliin, olevan vain siinä, hiljaa ja turvallisesti, ilman naurua.
Kertovan ettet sinä lähtisi kuten liian moni muu.
Kertovan että sinä haluat tietää, että haluat olla siinä ilman mitään pakotteita.

Pihassa käännän katseeni ikkunasta sinuun.
Katson syvälle silmiin ja sanon ne kolme pientä sanaa.
Tänään minun on ne sanottava.
"Onneksi sinä olet."

"Mun pitää nyt mennä, lupasin mennä muiden kanssa kaljalle."

Niin.
Ainakin minä kerroin.
Ainakin sinä nyt tiedät.
Tai ehkä sinä jo tiesit.
Ehkä sinä sittenkin olet jo lukenut sen minun silmistäni.
Nyt on sinun sanojesi vuoro.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

A little drunk on you and the summertime

Aina tähän aikaan vuodesta se iskee.
Kesäikävä.
Tämä postaus onkin omistettu kesäfiilistelylle ja jutuille mitä on ikävä kesässä !


Nilkkasukat on mulle kesän merkki. En tiiä mistä se johtuu, niitähän vois käyttää halutessaan ympäri vuoden. Mut mulle ne on vaan niin selvä kesäjuttu, varsinkin valkoset nilkkasukat+ rusketus= ♥
 
 

Kesävaatteet on myös niin rakkautta. Aurinkolasit, ballerinat/tennarit, topit, shortsit...
Tämän kesän missiona onkin löytää täydelliset farkkushortsit.
Tästä päästäänkin seuraavaan kohtaan...
 
 
 

..... haluun nimittäin kukkamekon. Kyllä, kukkamekon, ja ei, ei ole kaikkia lääkkeitä otettu. Joskus vannoin että en tähän kukkamekkoklubiin ikinä liittyis, mutta kuinkas sattuikaan, tänä kesänä pitää ilmeisesti vähän nöyrtyä ja marssia kauppaan se mekko ostamaan. Tai Zalandosta. Se on mulle tosi paha paikka. Kukkaroa alkaa ahdistamaan jo siellä käynti:D
 
 
Viime kesänä tuli ajeltuu aika paljon poikien kaa kesäöisin, keikkamatkaa ja ihan muutenkin.
Se oli ehkä ihaninta.
Tänä kesänä allekirjoittanut taitaa päästä itse rattiin jos kaikki menis suunnitelman mukaan!(:
Kuka lähtis mun kyytiin, mun kanssa, seikkailemaan kohti tuntematonta joku kesäilta, anyone?
 
 

Kesällä ruoka maistuu pitkän talven paastoamisen jälkeen (ihan niinkun muumit, nih!)
Grilliruoka varsinkin on mun suuri heikkous.
 
 

Myös jäätelötuotteet maistuu helteellä (ja vähän kylmemmälläkin säällä....)
Jäätelöllä itessään on vähän äklöttävä vaikutus, eli suosin yleensä mehujäitä, namnam !
 
 
 


Ikävä on myös rantapäiviä, aurinkoa, hyvää seuraa ja täydellistä rentoutumista.
Muutamaan otteeseen oonkin jo kavereille ehdottanut, et eiköhän oteta vähän varaslähtöö ja suunnata biitsille.
Jostain syystä tätä ehdotusta ei hirveesti olla kannatettu.
 

Kesässä ihanaa on myös rusketus. Oli se sitten miten epäterveellistä tahansa, tämä täti lojuu käristymässä auringossa heti keväästä lähtien.
Rusketusrajat on myös kivoja mun mielest.
 
 
 
 

Perinnöllinen eräjormuus ja erakkorapuus alkaa jo suonissa virrata ja veri vetää mökille.
Yksi ihanimmista jutuista kesässä on oma kesämökki ja saari, laiturin nokassa auringonotto ja lehtien lukeminen, auringonlaskun katselu rantakallioilla ihanan siskon ja koko pikkuserkus-köörin kanssa, öiset uistelureissut ja aamuinen soutuvenereissu peilityynellä järvellä.
Tänä kesänä lehdet taitaakin vaihtua oppikirjoihin, kun enkkua ja luultavasti ruotsia täytyy tankata syksyn kirjoituksia varten.
 

Vastaleikatun ruohon tuoksu on jotenkin niin ihanaa.
Itseasiassa jo ruohonleikkurin äänestä tulee kesäfiilis.
Tämähän ei tarkoita että itse askaretta rakastaisin, mutta vierestä kyllä mielellään kuuntelen- ja ilmeisesti myös haistelen:D
 
 
 

eh, jooooo. Tänä kesänä sit lähtee ihan luvan kanssa !
 
 

 
 

Kesällä vaihtuu myös kosmetiikka. Sotamaalaus keventyy reilusti, onneks, ja myös hajuvesi vaihtuu.
Luottomerkki kesästä on Moschinon Hippy Fizz, jota käytän vaan kesäisin ja silloinkin erityistapauksissa. Tämä kyseinen puteli on ostettu riparikesänä joensuusta, jolloin nyt muutenkin tuli kyseisessä kaupungissa hengattua...
Tästä tuoksusta tulee siis aina se kesä mieleen, enimmäkseen ne hyvät muistot(---:
Harmi vaan että se on ihan kohta loppu, enkä löydä sitä enää mistään kaupoista.
 
 
 

Musiikki tekee kesän.
Viime kesänä luukutettiin mm. kran turismoo, karri koiraa, jukka poikaa, simple plania  ja pakollista valvomon mikä kesä- biisiä, joka mulla on perinteenä kuunnella joka kesä päättäripäivänä, virittää kummasti tunnelmaan.
Saas nähä mitä tänä kesänä kuunnellaan !
 
 
Ai että, tämä ei kyllä hirveesti auttanut tätä mun kesäikävää.
Onneks enää pari kuukautta, ja kuuden viikon päästä tulis yks vuosi ja ryppykerros lisää!(--:
 
Ihana päivitellä vaihteeks jotain positiivista. 
 
 
 











keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

If you can still remember, stop and think of me



Hengitä sisään.
Hengitä ulos.
Yritä nyt pysyä kasassa, helvetti.

Nyt se vasta alkaa iskeytyä tajuntaan.
Vaikka yritän torjua koko asiaa pois mielestä.
Vaikka miten yritän miettiä mitä tahansa muuta, se hiipii takaisin ja tuo mukanaan kaiken ahdistuksen.
Miten voi olla näin tyhjä olo.
Kliseisesti voi todeta että sydämessä on tyhjiö.

Hengitä sisään.
Hengitä ulos.
Sinä olet selvinnyt tästä ennenkin.

Nyt alkaa se hauska osio.
Jossittelu.
"Entä jos minä olisin käyttäytynyt paremmin?"
"Entä jos minä olisin vain pitänyt aina suuni kiinni?"
"Entä jos minä olisin muuttanut itseäni?"

Hengitä.
Hengitä.
Kokoa itsesi nyt kasaan.
Nyt.

Näinkö tämän pitikin mennä?
Että tämä oli vain väliaikaisratkaisu.
Ettei meidän ollutkaan tarkoitus kestää ja pysyä.
Että me molemmat vaan menemme eri suuntiin.
Että joskus, vuosien päästä, muistelen sinua.
Osaten vihdoinkin hymyillä asialle.
Että se ei koskisi enää.
Muistellen miten sinä autoit minut pystyyn niin monta kertaa kun kaaduin.
Pidit minut kasassa.
Ehkä vuodattaisin pari kyyneltä.
Sen jälkeen en muistaisi sinua ollenkaan.

Jos sen kuuluukin mennä näin,

niin miksi aina kun nään sinut tai ajattelen sinua, haluaisin vain käpertyä nurkkaan ja kuolla?

maanantai 11. maaliskuuta 2013

But it's killing me to see you go after all this time

Minä en halunnut että tähän oltaisiin tultu.
Olin reilun vuoden aikana tuudittautunut siihen uskoon, ettet sinä enää lähtisi.
Hölmönä ajatellen, että ehkä minä merkitsisin tällä kertaa jotain.
Mutta sitten sinä vain jätit ja lähdit.
Sinä lähdit taas.
Aivan kuten meillä ei olisi ikinä ollutkaan mitään ystävyyttä.
Niinkuin viime kerrallakin.

Miten sinä kehtasit?
Oliko kaikki nämä vuodet vain huijausta?
Että saisit nauraa minulle ja minun harhaluulolleni, että olisin tarpeeksi hyvä sinun ystäväksesi?
Oliko se kaikki vain jotain sairasta pilaa?

Tärkeiden ihmisten kohdalla et luovuta.
Se vain on niin.
Tärkeistä henkilöistä taistellaan tai ainakin edes pidetään kiinni.

Ja sinä olet ollut minulle tärkeä.
Ihan alusta alkaen.
Kaikki nämä vuodet vaikka välissä oli aika jolloin ei edes puhuttu.
Kaikki nämä vuodet minä olen pitänyt sinua arvossa.
Laitoin ensimmäisen lähdön erehtymisen piikkiin.
"Se meni vain massan mukana."
"Kyllä se omalla tavallaan välitti koko ajan."
Niin minä sinua selitin niille, jotka eivät ymmärtäneet miksi minä halusin sinut minun elämääni.
Mutta toinen kerta ei ole enää virhe.
Se on jo valinta.
Eikä kolmatta kertaa tule enää.
Minä tiedän sen.
Minä en osaa enää raahata sinua takaisin minun luokseni.
Eiköhän se ole tullut jo selväksi ettet sinä halua.

Kaikki tämä on luultavasti vain minun vikani.
Vahvinkaan ei minua kestä.
Sinäkään et pystynyt enää.
Vaikka sinä olit yksi niistä peruskallioista minun elämässäni.
Odotan vain koko ajan, että herään ja tämä on ollut vain jotain sairasta unta.

Neljä pitkää vuotta.
Senkin ajan jälkeen minulla olisi vielä niin paljon sanottavaa sinulle.
Vaikka minä jo sen tiivistinkin, niin hyvin kun osasin.
Ja sinä pystyit kuittaamaan kaiken sen yhdellä sanalla.
"Okei."
Eikö sinulla todellakaan ole muuta sanottavaa?
Voiko nämä vuodet kuitata noin helposti?
Tuosta noin vain, ja poissa muistista?

Niinkö vähän minä oikeasti merkitsin?
Miksi sinä edes vaivauduit ollenkaan ensinnäkään?
Olisit vain jättänyt minut omiin oloihini.
Et olisi koskaan katsonut, puhunut, uhrannut yhtäkään ajatusta minuun.
Olisit säästynyt niin suurelta vaivalta.
Sinun ei olisi tarvinnut teeskennellä välittäväsi koko tämän ajan.

Nyt sinä saat aloittaa puhtaalta pöydältä.
Olla kuin minua ei olisi ollenkaan.
Kulkea käytävillä kylmästi ohi, ilman tarvetta edes kääntyä katsomaan silmiin.
Nauttia elämästä ja unohtaa kaikki se paska mitä minä mitä ilmeisimmin toin sinun elämääsi.
Unohtaa minut kokonaan.

Unohtaa minut ja kaikki minun vikani.
Unohtaa meidän niinkutsuttu ystävyytemme.

Aivan kuten sinä luultavasti olit suunnitellut.



lauantai 2. maaliskuuta 2013

Let me love you

Minä olen tehnyt kaiken mitä olen luullut että minun täytyy.
Minä olen tehnyt kaikkeni.
Kaiken mahdollisen.
Ja silti minä olen samassa pisteessä.
Vaikka minä olen yrittänyt ymmärtää.
Purrut kieltä ja odottanut parempaa ajankohtaa.
Mutta sitä ei koskaan tunnu tulevan.

Kaikki minun näennäinen rohkeuteni rapistuu kasaan ja häviää sinun edessäsi.
Avaan suuni mutta sitten muistan miten viime kerralla kävi.
Ja sillä hetkellä kaikki mitä olin päättänyt sanoa katoaa mielestä.
Tarvittaisiin vain muutama pieni sana.
Muutama sekunti uskomatonta rohkeutta.
Muutama  muisto vähemmän menneisyydestä.

"Anna minun auttaa."
"Päästä minut lähemmäs."
"Etkö sinä vieläkään kaikkien näiden vuosien jälkeen nää?"
"Sinä olet minulle tärkeämpi kun uskotkaan."
"Sinä olet uskomaton ihminen."
"Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Vieläkin."

Vieläkin.
Ehkä aina.