Nyt alko juominen, mä lupaan sen, hei pojat minä tarjoan!

Äjoooo, lauantain oltiin sit poikien kaa rai rai ja juhlittiin vähä etukäteen mun vanhentumista koska ne pääs just hyvin jenssist lähtee ja muutenki ei sillo maanantaina oikee viiti:D Hauskaa oli- ilmeisesti:D Olipahan sentää jotain piristystä kun tää viikko on menny suoraan sanottuna vähä paskasti. Se myös oli päivän kohokohta kun sovin riidan kaverin kanssa, pojat on poikii ja teot muistetaan ilmeisesti paremmin kun sanat. Ei siinä mitään, nyt tiiän sit minäkin tämän asian nii säästyy seuraavalla kerralla vitutusviikolta:D sunnuntaina oli taas ihanat reenit ja nyt jotenki ällön siirappinen olo(----':
Tässä oon sit suunnitellu jonkinlaista häppeninkii syntymäpäivää seuraavan viikon perjantaille ja porukatkin on melkeen lupautunu lähtemään evakkoon:D sisko tosin taitaa olla tulossa stadista just se päivä mut se nyt ei haittaa meijän menoo:D   Tänää sit ollu vappen ja vähemmän rai rai koska no money no honey ja vakiporukan tytyt ei juo. Noh, kivaa oli silti(8
Viime viikkoina oon joutunu miettiin aika ison päätöksen tekemistä, nimittäin musarin lopettamista. En muista millasta mun elämä on ollu ennen musarii koska oon soittanu pianoo kymmenen vuotta. Jotenki siihen on niin tottunu, et siitä luopuminen ois surullista. Mut toisaalta, mä oon jo suorittanu kaiken mikä on mahollista, että mulla ei olis mitään kehittävää tekemistä ellen haluis siirtyy ammatilliselle tasolle.
Lyömäsoittimii taas oon soittanu joku kuutisen vuotta ja niistä luopuminen ois aivan erilaista surua. Mun soitonopettaja kuoli kun mä olin seiskalla, ja silloin mä päätin et musta tulee hyvä rumpali, parempi kun muut. Noh, musta ei tullu. Ja syyllisyydentunto painaa päivittäin. Mähän lupasin. Itelleni. Sille. Eikä minusta tullutkaan mitään.  Lopettaminen olisi luovuttamista kokonaan. Mut niitten soittaminen ei vain innosta enää. En tiedä onko se koskaan edes oikeesti innostanu. Ahistaa, entäs jos syyllisyys ei lähde pois.
Toisaalta lopettamalla voisin panostaa enemmän ihmisiin ja varsinki bändiin. Siitä mä tällä hetkellä elän, se on mun henkireikä ja mä nautin siitä suunnattomasti. Ja lopettamalla helpottasin porukoita. Kyllähän ne sano et ne ettii kyllä rahat jos vaan päätän jatkaa mut ei niillä oo varaa, mä tiiän.
Myös pelottaa, että entä jos lopetan, niin elämältä putoaa pohja pois. Mitä mä sit teen jos mulla ei oo soittotunteja? Entä jos mä ajan myötä unohan kaiken mitä oon oppinut ja kymmenen vuoden työ menee viemäristä alas?
Päätöksen mä kuitenkin olen tehnyt. Mä otan riskin ja lopetan. Tulen ehkä katumaan, mutta parempi lopettaa huipulla niin jää hyvät muistot päällimmäiseksi.
Se joka jakso lukee ansaitsee diplomin. Ilmottaudu niin voin kirjottaa sen.

Driving slow on Sunday morning and I never want to leave

Chilli ja aikas muksa sunday ollu tänään. Aamulla alettii herätellä skopaa henkiin taas ja hyvinhän se lähti lopulta putputteleen ! Sillä sit vedettii vähä rundii ja faija opetti mua tankkaan suoraan siit automaatist ja höhöhö sehä ei tietenkää menny iha ku strömssös, piti käyä viel kotona sen jälkee vaihtamas vaatteet ja sit päräytin rauhalaan A:n himaan treenaileen.

Tänää oli (melkee) uus kokoonpano, omast bändist mukana minä, S ja A ja sit lisänä oli viel A:n veli rummuis ja sit toista skittaa tuli rämpytteleen At.
Porukka oli huippu luonnollisesti, jopa ehkä parempi kun oma pänti koska kaikki ties mitä teki ja oli rentoo mut silti saatiin tosi paljo aikaseks, eikä ees ollu outoo olla ainut naispuolinen henkilö neljän jätkän seassa (tää tosin jo kertoo meidän huumorintajun tasosta...:D:D:D). Varsinki At:n kaa mä oon aina tullu juttuun jostain syystä, se vaa on nii ystävällinen ja hymyilee ja vetää aina sata prossaa peliin tai enemmänki et oli ilo reenailla.  Meijän piti katella vaa aluks pari biisii koska on viel joku pari viikkoo aikaa keikkaan  mut sit ku asiat ja musa alko rullata nii ne sit vähä venähti yli neljätuntiseks... hups:D Mut ei sitä ees sillo huomannu, nyt vaa kättä ja nilkkaa pakottaa ja ääni vähä käheenä mut ei se mitäään.

Virnistelyttää, oli niin kivaa<:

"Älä pyyhi nenääsi tuplaturkkiin!"

Eli himassa ollaan vihdoin, pitkä viispäivänen rupeama nusessa on ohi, jee !

Tiistaina oli lähtö seittemältä  aamulla ja öpaut kasilta oltii sit sokos hotel bomban respassa. Siitä sit meijän tet-"ohjaaja" (jota nähtiin tettimme aikana enää vain toisen kerran ja viiden minuutin ajan...) opasti meijät parin huonesiivoojan luo ja sit koska pääsiäissesonki oli just loppunu niin siivoomattomia huoneita oli PALJON. Ei saatu siivota, otettii vaa sängyistä likaset lakanat pois ja pedattiin uudelleen ja tätä tehtiin siis KUUS TUNTIA lukuunottamatta puolen tunnin ruokataukoo. Voin kertoo et oli vähä kuollu olo illalla.  Meijät majotettiin yhteen karjalaiskylän mökeistä joka näytti ulkoopäin seuraavalta:

Sisältä ei tajuttu mitää kuvii ottaa ku oltii nii kuolleita et viskattiin kamat sängyille ja koomattii sit siinä ja unohettii koko juttu:D mut kuitenki se oli semmone et sisäeteinen, minivessa/kylppäri ja sit huone missoli kaks sänkyy, pöytä, peili, telkkari ja yöpöytä.

Tajuttii sit sinä iltapäivänä et meillä ei tulis olemaan mitään tekemistä. Thank god for tv, sillä löydettiin iltapäivänviettotapa:

Iskelmäkanava ! Ja mikä pelottavinta, loppuviikosta se ei enää kuulostanu kauheen kuralta. Taitaa se vanhuus iskee näin synttäreiden kynnyksellä..

Myös Emmerdaleen jäi koukkuun ja aika viiestä kuuteen oli pyhitetty oikeen rakkaalle ohjelmalle:

Pikku kakkonen !
Sen voin sanoo et on lastenohjelmat menny hurrrrjasti alamäkeen siitä kun mä olin taapero:

Mutta onneksi jotkut asiat on vielä ennallaan ! :

! ♥

Lapsuuden suuri rakkaus jyrtsy ! ♥

Keskiviikkona sit meijät passitettiin suoraan aamusta taas samoihin puuhiin kun edellisenä päivänä ja meijät lähetettiin ihan siivousosaston pääjehun kanssa siivoileen joka sit nipotti joka helvetin rypystä ja rutusta ja ykski sänky piti pedata VIIS KERTAA ennenku se rouvalle kelpas. Sitä sit kuus tuntii taas ja iltapäivällä oli fiilikset seuraavat:

Tiiän, oon söpö.

Torstaina sit saatiin olla keittiössä, tiskailtiin, vietiin roskia ja tyhjiä pahvilaatikoita, tarkisteltiin kylpylän pukkareiden kaappien lukkoi, vietii tyhjii ( sniff>: ) viinapulloi jajajajajaaaaa. Sit mentii duunin jälkee käymään kävellen keskustassa tankkaamassa ruoka- & juomavarastoi ja löyettii oikee aarreaitta, mis oli angry birds- limuu ja GUARANAA !!!! Ihanaa, en ollu saanu juua sitä brasilianreissun jälkeen('8

Sit käytii samalla reissulla kuvausreissulla bomban ympäristössä:

iha jees lammikko....

sit K näpsi kuvii mun ah niin ihanasta nassusta:

Ehin vaihtaa vaatteita...:D

ja sit pakollinen söpöstelykuva:

Perjantai ja tää päivä meni sit sikanopeesti, hektistä oli kun kauheit laumoi ihmisiä tuli uimaan ja syömään yms, ja nyt sit ollaanki tosiaan himassa. Toooooooosi kivaa oli, iiiiiiso kiitos K:lle ♥

Huomenna sit päntitreenit apinoiden kaa ja sit maanantaina koko päivä kenraaliharkois ja iltapäiväl musalinjan konsertti ja pitäs siel lauleskellakki, huuuuui !

Tulipas täst pitkä....:D:D

Was it everything you wanted to find and did you miss me while you were looking for yourself out there?

Mulla on ikävä ihmisiä.
Ystäviä.
Kaikki tuntuu jotenkin vaan rantautuvan kauemmas ja kauemmas.
Onneksi poikkeuksiakin on.
Onneksi ees  ainakin yksi kuuntelee kun itken siitä että jotkut ystävät on niin etäisiä.
Enmä tiedä mitä pitäisi tehdä.
Antaa vaan olla ja odottaa jos ihmiset itse ottaisi yhteyttä?
Vai yrittää jutella uudestaan ja uudestaan, yrittäen kaivaa toisen ihmisen kiinnostusta ystävyyteen uudelleen ylös?
Vai oliko sitä edes ikinä?
Oliko se vain velvoitetta?
Vai sääliä minua pientä, säälittävää ihmisrauniota kohtaan?
Oliko se ikinä edes oikeaa?

Loput on olleet mulle aina se vaikein kohta.
Minä en halua asioitten loppuvan.
Loppu on niin... lopullinen.
Miksei asiat voisi pysyä ennallaan?
Minua vain pelottaa suunnattomasti, että kaikki ystävyydet loppuvat parin vuoden päästä, ne joiden luuli kestävän vielä pitkään ja pitempäänkin.
Minä haluan jotain pysyvää.
Jos ihminen ei halua olla minun elämässäni, ilmoittakoon.
Jos haluaa, näyttäköön sen.
Ne jotka eivät osaa päättää olenko minä ystävyyden arvoinen, käyttäytyvät ilmeisesti juuri tällä tavalla.
Epätietoisuus ei ole sen mun juttu.

Feel the weight of the world on my shoulders

Millon elämästä tuli näin helvetin vaikeeta.
Mä haluun olla taas lapsi enkä murehtia mistään vakavammasta kun joistai leluista.
Tää ei oo reiluu. En mä oo aikuinen vielä. Mä en pysty auttamaan.  Mä en pysty tekeen muuta kun valvoo öitä, itkeä ja miettiä miten helvetissä tästä selvitään.
Ihmiset ei ymmärrä.
En mä voi puhua tästä kellekkään.
Mut mua pelottaa, pelottaa ihan oikeasti miten tässä tulee käymään.

Enkä mä pysty auttamaan konkreettisesti mitenkään.
Mä olen vain rasite.