Tänään oli ohjelmassa mummin kanssa hengailua, ikivanhan levysoittimen korjaamista ja lopulta sit nostalgiafiilistelyä kuunnellen ikivihreitä, katsellen vanhoja valokuvia, nauraen siskoni michelin-mahalle ja muulle yhtä järkevälle. Ainiin ja inspis iski joten sain vihdoinkin kirjotettua musiikin esseen otsikolla musiikki ja minä, eli oma musiikillinen elämänkerta. Ja koska kaikkia kiinnostaa lukea melkein 700 sanan pituinen kirjoitusviritelmä:
Musiikki on ollut minun elämässäni niin kauan kun muistan, eli ihan pienestä pitäen. Varhaisimmat muistot ovat muskarista. Muistan, että joskus se, että oli muskariopettaja, ärsytti koska se asetti minut silmätikuksi.Toisaalta se myös antoi tietyn turvallisuuden tunteen ja halun kehittyä.
Aloin käydä soittotunneilla seitsemänvuotiaana, eli ekaluokalla. Koska siinä vaiheessa isosiskoni oli jo pari vuotta soittanut pianoa musiikkiopistolla, ei ollut kysymystäkään minkä soittimen valitsin.
Nyt olen soittanut jo yli yhdeksän vuotta ja joulukuussa on toiveina suorittaa pianosta pt3-tutkinto.
Harrastukseni laajentui kun liityin lyömäsoittajaksi alkeispuhallinorkesteriin, siitä junnuorkesteriin ja lopulta kuudennella luokalla LNPO:hon. Lopulta kuitenkin pitemmän harkinnan jälkeen lopetin orkesterin viime keväänä. Vaikka olenkin tosi kiitollinen kaikesta mitä se on opettanut ja antanut, mm. Brasilian matkan, se ei vaan enää tuntunut omalta jutulta. Näistä ajoista ovat jääneet lyömäsoitintunnit, jotka jatkuvat vieläkin.
8.lk alkoi sitten uusi projekti, bändi nimeltä R (sensored). Kokoonpano tässä bändissä on vaihdellut melko tiuhaan ja alkuperäisiä jäseniä on enää vain minä, M ja A mutta nyt kaikki ovat näyttäneet vakiintuvan. Ohjelmistossamme on melko vaativia kappaleita joiden harjoittelemiseen menee aikaa, eli R on ainakin tällä hetkellä enemmänkin fiilistely- kuin keikkailubändi. Siinäkin on puolensa, kun vaikka huomaa että joku haastava kappale alkaa viimein toimia monien harjoitusten jälkeen.
9.lk tammikuussa sitten laitettiin kasaan uusi bändiprojekti, joka lopulta sai nimen KP. Meistä piti tulla enemmänkin big band-tyyppinen kokoonpano, mutta sitten alkoi tulla keikkoja, joihin tarvittiin kevyempää musiikkia joten suoritettiin linjanvaihdos. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli fiksu veto, koska se sopii jotenkin paremmin ja pääsee heittämään keikkaa enemmän. Vaikka KP ei ole vielä ollut kasassa vuottakaan, meistä viidestä on tullut tosi tiivis porukka, kuin toinen perhe. Harjoituksiakin odottaa, koska tietää että saa taas viettää pari tuntia parhaassa mahdollisessa seurassa ja keikoillakin on aina fiilis korkealla.
Suurin inspiroija ja kannustaja minun musiikillisessa elämässäni on ollut ukkina. Hän esimerkiksi osti minulle nykyiset koskettimeni, jotka nykyään kulkevat KP:n harjoituksissa ja keikoilla ja mikä tärkeintä, kannusti ja neuvoi aina ja uskoi minuun kun en itse osannut. Melkein kaikkiin rakkaimpiin muistoihini kuuluukin oleellisena osana ukki soittamassa haitaria ja laulamassa. Vaikka ukin poismenosta on kulunut kohta jo puoli vuotta ja enää rakkaat muistot ovat jäljellä, hän potkii silti yrittämään ja ylittämään itsensä, ja varsinkin olemaan häpeämättä taitojaan.
Toinen asia, millä on ollut erityinen merkitys musiikillisessa elämässäni on bänditoiminta sen kautta olen saanut varmuutta soittoon ja varsinkin lauluun ja esiintymiseen. Vaikka minulla on vielä kauheasti opittavaa, olen kehittynyt kaikin puolin paljon parin viimeisen vuoden aikana.
Huippuhetki musiikissa on tähän mennessä ollut keikka vaskiteltassa viime heinäkuussa KP:n kanssa. Se on ollut isoin lavamme tähän mennessä sekä mahtava tilaisuus, joten olimme innoissamme jo kauan ennen keikkaa. Sitten kun se suuri päivä sitten koitti, oli fiilikset katossa jo soundcheckissä ja jännitys pinnassa. Kun setti oli illalla ohi, kaikki tunteet purkautuivat halailuna ja hillittömänä nauruna. Vaikka kaikki tähänastiset keikat ovat olleet mahtavia, oli tämä reilusti yli muiden.
Olen jo jonkin aikaa, vanhempien toimesta, leikitellyt ajatuksella käydä Idolsin koelauluissa. Epäilemättä se olisi mieltä avartava kokemus, mutta en tiedä olisiko minusta siihen. Jos tuollaisessa kilpailussa haluisi voittaa tai edes päästä eteenpäin, pitäisi omata uskomaton lauluääni, roppakaupalla karismaa ja loistava persoonallisuus, koko paketti, erottuakseen edukseen muitten joukosta.
Toisaalta vaikka ei pääsisikään läpi edes koelauluista, saisi edes rakentavaa palautetta alan asiantuntijoilta. Koelaulut tänä vuonna Joensuussa ovat jo parin viikon päästä, joten päätökseni pitäisi syntyä pian.
Kaiken kaikkiaan musiikki on antanut minulle niin paljon ja on niin merkittävä osa elämääni että elämä ilman sitä olisi aikalailla tyhjä ja ennen kaikkea järkyttävän tylsä. Kai sitä voisi sitten sanoa, että musiikki "on vaan se mun juttu."
Jestas kun nyt tuntuu tosi tyhmältä toi essee. Noh, olkoon saa luvan kelvata.
btw I feel sooooo good 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti