sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Ymmärrätkö viimein miksi harvoin hymyilen?

Silmiä kirvelee.
Ne ei jaksa enää itkeä.
Ne on kuivat, kuivat ja väsyneet.
Väsyneet niinkuin minäkin.

Ihoa paleltaa.
Kädet ovat kylmät.
Kuten aina.
Silti minä en mene niitä lämmittämään.
Silloinhan veri palaisi niihin.
Sittenhän minun käsiini uskaltaisi joku koskea.
Pitää kädestä ja lohduttaa.

Päähän koskee.
Minä en saa painajaisiltani nukuttua.
Hortoillen puolivalveilla päivät,
yöt kattoa tuijottaen peiton alla.

Kurkkuun koskee.
Se yrittää käskeä minua lopettamaan.
Minä en lopeta ennen kuin olen tyytyväinen siihen mitä nään.

Hymyntapainen huulilla
mutta katse lasittunut.
Minä toistan mielessäni hiljaa
"Jatka, jatka vaan samalla lailla.
Näin muut eivät tajua mitään.
Eiväthän ne ymmärtäisi.

Eihän ne edes välittäisi."


















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti