Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan

Tämä on taas niitä päiviä.
Niitä päiviä jonka jälkeen vatsanpohjassa kipristelee ihanasti.
Niitä päiviä jonka jälkeen uskoa riittää taas vähän enemmän.
Tämä on hyvä päivä.
Ja siitä on yhtä kiittäminen.

On melkein naurettavaa miten vähän minun täytyy sanoa että ymmärrät mitä tarkoitan.
On melkein epäuskottavaa miten sinun kanssasi ei tule ikinä tylsän tavallista hetkeä.
Arkijutut sinä osaat olemuksellasi saada juhlavaksi ja erilaiseksi.

Aamulla kahvilla huokaisen syvään.
"Mikä sulla on?"
"Väsyttää ihan kauheesti."
Painan pääni olkapäätäsi vasten.
"Onko nyt parempi?"
Nyökkään.
Nojaat pääsi minua vasten.
"Nukutaan vaan koko porukka."

Illalla kotiin ajaessa olen hiljaa ja kuuntelen taas miten te juttelette etupenkillä.
Katsot peilistä minuun.
"Muistatsä miten me oltiin täällä viime vuonna?"
Minä muistan.
Hymyilen.
"Joka vuosi suoritus vain paranee."
Naurat.
"Jokin päivä me ollaan vielä huipulla ja aurinkokin paistaa!"

Miten minä olen voinut unohtaa tämän?
Kaiken tämän draaman keskellä olen onnistunut unohtamaan:
Kaikkien ihmisten kanssa sitä draamaa vain ei tarvitse kestää.
Joidenkin kanssa oleminen vain on suunnilleen yhtä helppoa kuin hengittäminen.
Ja sinä olet yksi niistä.
Sinä.
Sinun silmäsi, hupsut ilmeesi,tarttuva naurusi.
Kykysi olla sekä vakava että höyhenenkevyt.
Kykysi olla kaikki mitä minä olen tarvinnut vaikken sitä ennen ole tietänytkään.
Sinä.
Minä en unohda sinua enää.
En anna sinun hukkua minkään turhan säädön alle.
Sinä et ole koskaan pettänyt.
Sinä et ole koskaan lähtenyt.
Sinä olet vain siinä.
Sinä vain olet sinä, parhaalla mahdollisella tavalla.

Minä en unohda sitä enää uudestaan.