"Uskotsä jumalaan?"
Minä en todellakaan tiedä.
Ainakaan ikuisella elämällä on turha houkutella.
En minä kuolemaa ole tainnut koskaan pelätä.
Vihannut olen kyllä, sydämeni pohjasta, se on vienyt minulta
ainakin kolme ihmistä joista minä elin ja hengitin.
Mutta ei, kuolemaa itselleni en pelkää.
Mikä helvetti?
Senkin minä muistan jo kokeneeni.
Ei jumala minua auttanut kun elin elämäni vaikeinta aikaa.
Vaikka minä jopa rukoilin.
Muuta en ole pyytänyt kuin että veisi tämän kaiken pahan pois.
Silti minä sain kärsiä ja vierailin elämän rajamailla.
Onko se varjelusta, onko tosiaan?
Pitäisikö minun olla kiitollinen siitä, että olen vielä elossa?
Kiitos, kiitos paljon, mutta siitä kiitokset saan minä.
Minä sen tien kuljin kokonaan, muut vain valittuja paloja.
"Uskotsä enkeleihin?"
Kyllä. Minä uskon että jotkut ihmiset ovat luotuja enkeleiksi, vain ilman konkreettisia siipiä.
Sellaiset ihmiset eivät vain sattumalta tule elämääsi.
Se on kohtaloa.
Ne tulevat, auttavat silloin kun luulet olevasi kaiken avun ulottumattomissa.
Ne suojelevat silloinkin kun luulet niiden jo unohtaneen ja hylänneen.
Ne pysyvät mielessä, sielussa, kertoen hiljaa mitä tehdä.
Mutta entä jos se ei olekaan kohtalon tekosia, vaan jonkin korkeamman voiman?
Onko joillekkin annettu jo syntyessä enkelin rooli, vai syntyvätkö ne enkeleiksi vasta,
kun sellaista tarvitseva henkilö tulee vastaan?
Minulle on siunaantunut elämäni aikana muutama enkeli, mutta se tärkein ja voimakkain on aina tarpeen tullen ollut rinnalla.
Silloin, kun sitä eniten tarvitsin, mutta sitten lipsahdit lohikäärmeiden puolelle.
Silti olit aina mielessä, minua ohjailemassa.
Nyt olet jo melkein puoli vuotta ollut taas minun elämässäni kokopäiväisesti.
Sinä olet minun Gabrielini, J.K.R. Sinä olet esimerkki sitä, miten enkelikin voi hetkeksi langeta.
Silti nykyään arvostan sinua ihan yhtä paljon.
Sinun avullasi minäkin voisin ehkä joskus vielä lentää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti