Ehkä se oli hänen silmissään.
Hänen tavassaan katsoa rauhallisin mutta silti hätkähdyttävän elävin silmin.
Yksi katse ja hän näki suoraan läpi.
Kaiken pahan läpi ja silti seisoi paikoillaan.
Kuin mikään ei saisi liikkumaan.
Ehkä se oli hänen käytöksessään.
Hänen tavassaan kuunnella ja antaa absoluuttisen suora mielipiteensä.
Mitä vain kunhan itsestään ei tarvitsisi avautua.
Ehkä se on osa hänen viehätystään; jäävuori, sisään vain harvat ja valitut.
Ehkä se oli hänen pinttyneissä tavoissaan.
Hänen raudanlujassa itsepäisyydessään.
Hänen näennäisessä rauhallisuudessaan
mutta miten se ajoittain roihahtaa kauniisiin ilmiliekkeihin.
Hän on aina ollut paikalla ja taustalla silloin kun se on eniten merkinnyt.
En minä ole unohtanut.
Hän on aina ollut korjaamassa.
Ehkä se on vain yksinkertaisesti hänessä.
Ehkä kaikki tapahtunut on vain muokannut ja ohjannut tähän suuntaan.
Ei se sattumaa ole ollut.
Tuonkaltaisessa täydellisyydessä ei ole mitään sattumanvaraista.
Tänään oli taas vanhojentanssiharkat.
Sain parissa tunnissa kuukauden naurut.
Henkilökohtainen huippuhetki oli se kun pyörähdin ja kaaduin parin syliin, oikein naisellisesti ja sulokkaasti tottakai:D
Onneks jätkä on sellanen joka osaa nauraa mulle, ja mikä parasta, mun kanssa:D
Kyl noista tansseista tulee ihan huippuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti