Onneksi lohtu löysi minut sohvalta, mä olen ollut hajalla jo monta viikkoa

Tää on taas näitä postauksia. Vaikka tuskin ketään kiinnostaa niin silti mun on pakko todeta tämä jonnekkin. Mua vaivaa yleinen voimattomuus, vitutus ja viha itseä ja paria muuta kohtaan.Vaikka kaikki oikeesti vois olla päällisin puolin ihan ok. Mitään maailmanluokan kriisiä tai aihetta tähän ei kai olis. Mutta kun on kyse musta, kriisi voi syntyy jo jonkun epämääräisestä katseesta. Ja se johtaa sit siihen et oon itku kurkussa päivisin julkisilla paikoilla ja kaikki kasaantunut epätoivo ja ahdistus purkaantuu iltaisin. Kun kukaan ei nää. Kuule. Osaa katsoa silmiin ja nähdä jotain mikä pitäisi kaivaa esiin. Ja se on vaikeaa, sille toiselle ja varsinkin minulle itselleni. Kun tuntee itsensä niin pieneksi ja säälittäväksi kun on tälläinen. Typerää tehdä pienemmistäkin asioista isoja. Mutta mulle ne on jo isoja. Ja lisäksi mulla on ikävä mun ystäviä. Vaikka suurinta osaa nään melkein joka päivä. Mutta silti. Silloin ei vaan tuu rauhotuttuu ja jutustella oikeesti joko ihan typeristä asioista tai sit vakavammista. Kai mä kaipaan sellaista yhdessäoloa, kun on ollut melkeen koko ajan vaa samaa harmaata arkea. Mjoo okei kaikkia tietysti kiinnosti. Oli silti pakko. Vaikka mitään apua ei tainnut olla:D