lauantai 28. huhtikuuta 2012

Nyt alko juominen, mä lupaan sen, hei pojat minä tarjoan!

Äjoooo, lauantain oltiin sit poikien kaa rai rai ja juhlittiin vähä etukäteen mun vanhentumista koska ne pääs just hyvin jenssist lähtee ja muutenki ei sillo maanantaina oikee viiti:D Hauskaa oli- ilmeisesti:D Olipahan sentää jotain piristystä kun tää viikko on menny suoraan sanottuna vähä paskasti. Se myös oli päivän kohokohta kun sovin riidan kaverin kanssa, pojat on poikii ja teot muistetaan ilmeisesti paremmin kun sanat. Ei siinä mitään, nyt tiiän sit minäkin tämän asian nii säästyy seuraavalla kerralla vitutusviikolta:D sunnuntaina oli taas ihanat reenit ja nyt jotenki ällön siirappinen olo(----':
Tässä oon sit suunnitellu jonkinlaista häppeninkii syntymäpäivää seuraavan viikon perjantaille ja porukatkin on melkeen lupautunu lähtemään evakkoon:D sisko tosin taitaa olla tulossa stadista just se päivä mut se nyt ei haittaa meijän menoo:D   Tänää sit ollu vappen ja vähemmän rai rai koska no money no honey ja vakiporukan tytyt ei juo. Noh, kivaa oli silti(8
Viime viikkoina oon joutunu miettiin aika ison päätöksen tekemistä, nimittäin musarin lopettamista. En muista millasta mun elämä on ollu ennen musarii koska oon soittanu pianoo kymmenen vuotta. Jotenki siihen on niin tottunu, et siitä luopuminen ois surullista. Mut toisaalta, mä oon jo suorittanu kaiken mikä on mahollista, että mulla ei olis mitään kehittävää tekemistä ellen haluis siirtyy ammatilliselle tasolle.
Lyömäsoittimii taas oon soittanu joku kuutisen vuotta ja niistä luopuminen ois aivan erilaista surua. Mun soitonopettaja kuoli kun mä olin seiskalla, ja silloin mä päätin et musta tulee hyvä rumpali, parempi kun muut. Noh, musta ei tullu. Ja syyllisyydentunto painaa päivittäin. Mähän lupasin. Itelleni. Sille. Eikä minusta tullutkaan mitään.  Lopettaminen olisi luovuttamista kokonaan. Mut niitten soittaminen ei vain innosta enää. En tiedä onko se koskaan edes oikeesti innostanu. Ahistaa, entäs jos syyllisyys ei lähde pois.
Toisaalta lopettamalla voisin panostaa enemmän ihmisiin ja varsinki bändiin. Siitä mä tällä hetkellä elän, se on mun henkireikä ja mä nautin siitä suunnattomasti. Ja lopettamalla helpottasin porukoita. Kyllähän ne sano et ne ettii kyllä rahat jos vaan päätän jatkaa mut ei niillä oo varaa, mä tiiän.
Myös pelottaa, että entä jos lopetan, niin elämältä putoaa pohja pois. Mitä mä sit teen jos mulla ei oo soittotunteja? Entä jos mä ajan myötä unohan kaiken mitä oon oppinut ja kymmenen vuoden työ menee viemäristä alas?
Päätöksen mä kuitenkin olen tehnyt. Mä otan riskin ja lopetan. Tulen ehkä katumaan, mutta parempi lopettaa huipulla niin jää hyvät muistot päällimmäiseksi.
Se joka jakso lukee ansaitsee diplomin. Ilmottaudu niin voin kirjottaa sen.

1 kommentti:

  1. Voee, ei varmastikaan helppo paikka luopua jostain sellaisesta mikä on ollut niin iso osa elämää jo kauan. Mutta muista, että vaikka luovutkin musarista, niin musiikistahan sinä et silti luovu! :)

    VastaaPoista