Okei selvästi koputin puuta viime postauksella. Taino, kylhän mä vieläkin oon hyvällä tuulella ja kaikki periaatteessa kunnossa, mutta eräs asia taas lipui mieleeni eilen illalla.
Mä kaipaan mun entisiä ystäviä. Kyllä, ne petti mut ja teki musta naurunalaisen monen sadan ihmisen edessä ja oli osasyynä mun kesänviettoon jenssissä, mutta. Nyt vasta mä ymmärsin, että vuosi sitten mulla oli kaikki. Ystävät joiden seurassa mä rakastin olla. Siis mullehan on siunaantunu nyt aivan yhtä ihania ihmisiä, mutta silti. Ihmiset näytti hyväksyvän mut. Musta pidettiin. Mä en pelänny tai ollu vainoharhainen. Nyt vasta kun katsoo sitä aikaa mielessään, on kiitollinen että mulla oli sellaista.
Mulla on ihan oikeasti ikävä. Ja mä oon miettiny niin monta kertaa, mitä tapahtuisi jos yrittäisin puhua niille kaikille. Yrittää. Mutta kun näkee ne, muistaa kaiken sen ja kurkkua alkaa korventaa ja turhautuminen ja pettymys iskee. Loppujen lopuksihan tää oli minun vika. Mua vaan surettaa että kaikessa siinä hässäkässä lähti myös pois pari ihmistä, jotka ei ollu tehny mitään ja jotka vielä piti minusta. Ja niitä mulla on ikävä. Joka päivä kun nään ne, tekis mieli vaa mennä luo ja halata. Alkaa juttelemaan, olla niinkuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Suunnitella taas reissuja ihmisten luo ja jutellajutellajutella. Olla ihmisten kanssa. Mutta minä en tiedä mitä ne minusta ajattelee nykyisin.
Enkä mä voi kummallekkaan ryhmälle puhua. En niille jotka satutti enkä niille jotka lähti siinä sivussa. Mä en voi sanoa että hei olen kaivannut teitä ollaan taas ystäviä ja jutellaan tuntikausia ja nauretaan ja turhaudutaan toistemme tavoista. Koska mä tiedän että kukaan niistä ei kaipaa mua. Se näkyy. Mä oon tyhjää niille. Ilmaa. Paria ihmistä mä kaipaan eniten. Toiselle voisin puhua, kai. Mutta sen lähipiiri vaikuttaa liikaa. En tiedä. Ja nykyisiä ystäviä koskee katsoa kun ne muistuttaa mua niistä toisista ihmisistä. Ihmisistä jotka muodosti mun elämän parhaimman ja kauheimman ajan. Mun ystävät. Mun entiset ystävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti