Mä haluun puhua niille. Mä en saa muulla tavalla näitä ääniä mussa rauhoittumaan.
Mutta siitä on niin kauan. Melkein vuosi. Ja ne petti mut.
Ja minä ne. Mutta kun mä en saa muuten rauhaa!
Ei kai se olisi niin vaikeaa. "moi, mitä kuuluu?"
Siitä alkaisikin sitten se vaikea osuus. Ei kukaan meistä osaa leikkiä ettei mitään olisi tapahtunut. Mitä sitten sanottaisiin kun kohteliaisuudet olisi käytetty? Luovutettaisiin, "ei tästä tule mitään."
Enkä minä edes tiedä puhuisko ne mulle. Minä olen aina ollut se, joka on niitä tarvinnut. Ei koskaan toisin päin.
Miksi ne edes haluisi puhua mulle? Kaiken sen jälkeen mitä mäkin oon käynyt läpi. Ilman niitä ja niiden kanssa. Miksi ne haluisi kuluttaa enää yhtään enempää aikaansa muhun? Mitä mussa muka olisi että ne ois kaivannu mua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti