Vapaus. Vihdoin. Tavallaan.
Tänään oli viimeinen kerta psykolla. Syksyllä tosin viel viimeinen tsekkaus et kaikki on ok ja sit voi taas sanoo olevansa normaalien kirjoissa. Melkein hävettää kun tuli mietittyy tänää et millane sitä olikaan vuosi sitten. Mä luulin ihan oikeasti et nyt mä kuolen. En selviä. Tälläinen mun elämä tulee olemaan aina. Vaikka kyl mä ymmärrän sen vieläkin, tunnen sen mitä tunsin silloin. Ei se ollu kaunista ja minä olin raunio. Ja kiitos tiettyjen ihmisten, mun kipu ei ollu yksityistä vaan jouduin jakamaan sen yli kahdensadan ihmisen kanssa kun jouduin keväällä koko koulun puheenaiheeksi (jos vähän yleistetään, osa eli varmaa niin omissa porukoissaa et ei ollu perillä). Mut sit tuli kesä.
Ja se oli mun elämän kauheinta ja parasta aikaa. Suuria tunteita oli liikkeellä, enkä kyllä näin jälkeenpäin vaihtaisi hetkeäkään. Mä sain loistavia ystäviä, asiani kuntoon ja opin järkyttävästi itestäni sekä ittensä kuuntelemisesta. Silti oon järkyttävän onnellinen just nyt. Kaikki tuntuu loksahtaneen paikalleen. Se voi johtuu siitä myös että aurinko paistaa varmaan taas ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen mutta ihan sama. Mieli on tyyni ja lähes kaikki palaset on taas takaisin paikallaan. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mulla ei ole kauheeta masista syntymäpäivän lähestyessä. Tulkoon, sitä juhlitaan, helvetti soikoon.
♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti