lauantai 14. toukokuuta 2011

Kukaan ei odota minua, miksi nousisin

Trouble in paradise, kind of.

Mun kirjottamisesta on tullut niin yksipuolista. Aurinko paistaa, elämä on ihanaa ja kaikki sujuu ja läpäläpälää. Kaikki särmä ja terä on hävinnyt. Ennen mä sain kirjoitettua jotain, vaikka se oli angstista ja tönkköä välillä, mutta silti. Tuntuu yhdentekevältä ees läpistä jotain mitäänsanomatonta siirappia.

Kai onnellisuudellakin on huonot puolensa. Nyt kai sitten tiedän miksi taiteilijat tarvitsevat draamaa ja tuskaa, kipua joka inspiroisi. Tai korvaamaan sitä, että oikeasti ei ole lahjoja. Niinkö se minullakin on? Ei lahjoja kirjoitukseen, mitä minä sitten teen elämälläni? Jos pohja, jonka varaan laskin tulevaisuutta, lähtee alta.  Jos ollaankin eletty pienestä pitäen valheellisesti, uskoen kehut ja suunniteltu tulevaa, vaikka oikeasti on menty siivellä. Entäs nyt sitten. Kun on saavutettu nähtävästi hieman vakaampi onnellinen olotila.

Mille nyt rakennetaan pohja ja tulevaisuus?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti