Vihdoin minä tein jotain. Puhuin yhdelle niistä. Kerroin että kaipaan, pyysin lupaa saada jutella sille tästedes.
Kai vastaus oli mitä odotin, mut ei mitä olisin halunnut. Että se sanoisi myös kaivanneensa, olevansa pahoillaan siitä mitä tapahtui vuosi sitten. Tai edes kysynyt mitä kuuluu. Mutta näin se on aina ollut. Minä tarvitsen sitä ja se on kai sitten kestänyt mua vain hyvästä tahdosta ja armosta. Kyllähän se sano et on ok et jutellaan mut sehän tarkoittaa et mä puhun ja se kuuntelee.
Mä tiedän et mun pitäisi olla onnellinen. Ja mä olinkin yhden ohikiitävän hetken. Niin onnellinen että vuodatin pari kyyneltäkin. Mutta sitten huomasin että asiat on niinkuin ennen. Tämä tekee kai musta sitten kiittämättömän paskan, mutta mä en mahda sille mitään. Ei se ole ollut mullekkaan helppoa, nähdä ensin että se petti luottamuksen, sitten kun typerästi annoin anteeksi melkein heti sen jälkeen vaikkei se edes pyytänyt ja se sivuutti täysin mun yritykset rakentaa välit uusiksi, ja nyt sitten kokonaisen vuoden jälkeen päätin unohtaa ylpeyden ja yrittää. No ainakin mä olen nyt yrittänyt. Minä olin se aikuinen. Ja kyl mä silti oon onnellinen, tyhjä olo helpotti(:
Ja nyt vaikuttaa taas siltä et muilla mun ystävillä on katoamisvaihe päällä. Missä te ootte, minä kaipaan teitä kaikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti