Toissapäivänä oli siis ukin hautaansiunaus ja muistotilaisuus. Mulla oli hyvä olo sillon ihan aamulla kun valmistauduin ja lähettiin kappelille mut sitten kun saavuttiin sinne ja näin äitin ja mummin kasvot niin sitten se taas iski. Ja kaikki tulee halailemaan ja ilmaisemaan osanottonsa. Mulle tuntemattomatkin ihmiset. Ukki vaikutti niin moneen ihmiseen.
Romahdus tapahtui kun heti siunaustilaisuuden alussa mieslaulajat lauloi sen "sua kohti herrani". Mä en näkisi enää ukkia. En puhuisi sen kanssa, kuulisi sen naurua, laulua. Kun se soittaisi haitaria. Ei enää ikinä. Mulla on enää mummi jäljellä.
Lisäksi mua suututtaa niin perkeleesti. Onko se paljon vaadittu kysyä välillä mitä mullekkin kuuluu, jutella jotain. Tai ees sanoa suoraan jos ei halua olla tekemisissä. Enkä mä edes tiedä pitäisikö luottaa enää. Tai edes puhua mitään.
Viimeaikaisten tapahtumien takia oon taas muistanut miten lämpimät välit teillä oli vuosi sitten. Miten te liittouduitte mua vastaan eikä mulla ollut aavistustakaan asiasta ennen kuin sitten se hyökkäys tapahtui. Mistä mä tiedän vaikka niin kävisi uudestaan.
Vittu miten sä kehtasit.
Minä olin se joka puolusti sua kun sulla oli ongelmia ihmisten kanssa. Minä suostuttelin sun parhaan ystävän antamaan sulle vielä miljoonannen mahdollisuuden mokan jälkeen mikä oli sun vika. Minä laitoin oman ystävyyden pantiksi sen kanssa sinun takia. Mä luulin että sä olisit sen arvoinen. Ja sinä menit tekemään noin.
Kaiken sen jälkeen. Kun minä välitin silloin kun kukaan muu ei tehnyt. Minä luotin. Avauduin kun minulla oli vaikeaa. Kun en tiennyt haluaisinko enää elää.
Ja nyt, vuosi myöhemmin kun asiat ovat lipumassa samaan tilaan, sinä olet paikalla mutta silti et ole. Sä olet jossain ihan muualla. Älä sano, minä tiedän kyllä missä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti