Minä aavistin tässä käyvän näin. En uskaltanut sanoa ääneen, ajattelin kyllä jatkuvasti.
Minä tein vakaan päätöksen olla vahva ja järkkymätön. Loppujen lopuksihan minä olen aina se heikko ja aneleva. Vaikka kuinka väittäisin toista. Minä olen se takertuva, se joka tarvitsee toista. Joka pyytää jatkuvasti anteeksi. Joka antaa anteeksi vaikka kukaan ei pyydäkään.
Aina se hölmö, se pelle tai teiniangsti, se korsto hymyilevien kauniiden ihmisten taustalla. Pistää silmään, hymyilee ettei huutaisi ja kiroaisi maailman epäreiluutta. Kaikki on hyvin mutta sitten muistaakin ettei ole.
Sinä kai kokeneempana huomasit kaiken tämän. Enhän minä olekaan vaikea luettava. Tiesit miten tässä tulisi käymään. Viisaana luovutit ennen skitsoilun alkamista.
Sinä huomasit kaiken. Ei kai voi olla muuta syytä miksi sinä lähdit minun elämästäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti