Vihaa ei enää ole, se on jo mennyt. Surukin on ohi, nyt on vain pettymys, ehkä vielä hippunen epätoivoa. Ei ajatuksia, kysymyksiä, puheita. Kaikki ovat menneet. Kohta kai unohdan, annan olla. Sen jälkeen minä en uhraa sinulle energiaa, ehkä monen vuoden päästä muistan ja muistelen katkeransuloinen hymy huulilla. Korkeintaan pari kyyneltä.
Ja minä luulin nyt olevan erilaista. "Melkein liian hyvää ollakseen totta." Minä olin onnellinen seurasi ympäröimänä. Minä tunsin olevani elossa, kihisin illalla innosta, silmät tuikkien.
Ja niin onneton silloin kun en saanut seuraasi. Kun katoilit selittämättä mitään oikeaa.
Ja sitten taas elossa kun palasit. Joka kerta onnettomuuteni vain kasvoi, kasvoi sietämättömäksi. Minä yritin kertoa, joskus sinä kuuntelit ja joskus et. Sinun sanasi auttoivat silti melkein aina.
Minulla ei ole enää sanoja millä pyytää sinulta sinun sanojasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti