Se oli ehkä kaikista kauneinta, mitä olisi voinut siinä tilanteessa sanoa.
"Sinä voit kertoa minulle ihan mitä tahansa, kyllähän sä sen tiedät.
Kaikki sun pelkosi, kaikki ajatukset,
ihan kaiken."
Ei.
Minä en tiennyt sitä.
Minä pelkäsin ettet sinä enää välitä.
En minä uskaltanut avautua.
Vaikka luotankin sinuun, kuten aina vaikka osaatkin joskus todella koetella sitä.
Sinä olet se turvallinen ihminen minun elämässäni,
joka ajaa piinaavat ajatukset ja pelot pois pelkästään läsnäololla.
Suojamuuri, häätäen lohikäärmeet.
Ja vaikka minä en pelkäisikään jonain hetkenä,
sinä teet minut niin onnelliseksi että on melkein pakko itkeä.
Ei mulla ole toista ihmistä jonka kanssa voisi jutella sujuvasti englanniksi tunteja ja tunteja,
kyllästymättä.
Ei mulla ole toista ihmistä joka saisi nauramaan näin järjettömille ja päättömille sisäpiirijutuille.
Ei mulla ole toista ihmistä joka saisi mut tuntemaan itseni näin viisaaksi ja arvokkaaksi
ja terveeksi, vaikka minulla on sanojesi mukaan täysi oikeus olla heikko.
Ja varsinkaan ei ole toista ihmistä joka saisi minut suoltamaan tälläistä siirappia aamukahdelta.
Ja vieläpä selvinpäin.
Kyllä, tätiä viedään taas. Ja kyllä, olen silti tyytyväinen tilanteeseen juuri tälläisenä. Tää on juuri se paras vaihe. En mä halua nyt stressata. Haluan vain leijua sfääreissä vaikka edessä lilluukin 12-kohtainen tehtävälista asioista jotka pitäisi saada valmiiksi ennen huomisaamuu. Ei mua stressaa. Energiaa riittää kyllä ja intoa, nyt ei saa koulutyöt sun muut pilata tälläistä mahtavuusfiilistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti