Olen pahoillani että olen näin neuroottinen.
Minä vain haluan niin kovasti olla sinulle se ihminen, jolle haluat aina jutella, koskaan se ei tuntuisi väkinäiseltä.
Olenko minä kuluttanut sinut jo loppuun?
Sano ei tietenkään, sanothan.
Koetappa saada minut sinusta irrottamaaan.
Ehei, minä en tee sitä virhettä uudelleen että antaisin sinut pois elämästäni.
Mutta entäs jos minä käytökselläni ajan sinut pois?
Ennen minä tunsin, että sinusta oli mukava puhua minun kanssani.
Missä se tunne on, tuleeko se takaisin?
Entä jos kaikki mitä tarvitaan onkin tauko?
En minä uskalla hellittää otettani, silloin minä menetän oman osani sinusta noille muille.
Minä haluan pitää sen pienen osani, vaikka se onkin merkityksetömpi kuin muiden.
Kyllä se näkyy.
Et sinä tuhlaa aikaasi syventyäksesi keskusteluun minun kanssani, etkä tosimaailmassa minun seurassani aikaa viettämään.
Samassa porukassa ehkä, mutta silloin muut ovat tärkeitä.
En minäkään jaksa yksinäni pitää tätä yllä.
Enkö minä vain edelleenkään merkitse sinulle mitään?
Olenko minä vain edelleenkin se tyttö, joka vain välittää ja tarrautuu, joka juttelee liikaa ja liian usein,
mutta jolle ei kehtaa sanoa suoraan?
Mutta sinähän sanoit että me ollaan ystäviä.
En minä suoraankaan voi sinulta kysyä.
En minä halua vaikuttaa takertuvalta tai epätoivoiselta.
Minä annan sinulle tauon.
Sinun vallassasi on nyt kaikki.
Minä en anele.
En tällä kertaa.
En ääneen.
Minulla on nyt vain aikaa ja parin päivän verran toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti