maanantai 7. toukokuuta 2012

Det är 17 år, 17 år i staden där jag växte upp

Wuhuuu, tänään käynnistyi siis elämäni pisin vuosi.
Oli outoo.
Ennen tätä päivää odotti aina monta kuukautta ja sit oli ihan spesiaali keissi koko päivä.
Ei tänään.
Menin kouluun, parit ihmiset halaili, olin ihan normaali.
Ei tuntunu missään.
Kävin bändissä ja soittelemassa musarilla avoimissa ovissa.
Mummi kävi kahvilla, anto rahaa lahjaks.
Ei enää ikinä värityskirjoja tai barbeja.
Koko päivän oon odottanu, kukaa niistä joitten eniten toivoin muistavan, ei muistanut.
Sisko kaukana, ukki poissa, itkin.
Perjantaina ois sit armeijallinen kavereita meille kasaantumassa juhlistaan tätä mun vanhentumista.
Se tärkein jonka toivoin eniten toivonu tulevan, ei tule.
Jep, A ei tule.
Herra lähtee mieluummin ryyppäämään sinä päivänä, niinkuin melkee joka viikonloppu.
En oo juhlatuulella.
Ootan vaan koko ajan facebookissa että tuo yks sanois jotain, onnittelis.
Naurettavaa, mut tää on tää mun elämä.

Miks mun elämä on näin tylsää.
Ikinä ei tapahdu mitään yllättävää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti