keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään

En muista milloin minun unelmistani tuli näin suuria.
Ehkä ne ovat aina olleet, en tiedä.
Liian suuria niistä on kuitenkin tullut.
En minä niitä tule koskaan saavuttamaan.
Mutta minusta on pakko tulla jotain.
Pakko.
Minusta ei voi tulla ihan tavallista.
En minä halua päätyä sihteeriksi johonkin firmaan, kyyhöttämään pikku koppiin moneksi kymmeneksi vuodeksi.
Mutta niinhän kaikki ajattelevat nuorena.



Haluan osoittaa itselleni että pystyn oikeasti johonkin suurempaan, johonkin mihin kaikki eivät välttämättä pystykään.
Haluan osoittaa puolelle tätä kylää, miten heidän sanansa eivät järkyttäneet minun tulevaisuuttani.
Että mielen vauriot ja vanhat traumat eivät velvoita tyytymään yhtään vähempään.
Mutta entä jos minä vain juutun paikoilleni?
Jonkunhan täytyy, eivät kaikki voi olla huipulla.



Mutta eihän minussa ole loppujen lopuksi mitään, mikä erottaisi minut miljoonista muista.
Mikä sitten oikeuttaa minut unelmoimaan?
En ole erityisen lahjakas, ei minulla ole suhteita.
En ole huomattavan älykäskään.
Minussa ei ole mitään uutta.
En ole yksi niistä ihmisistä jotka loistavat kirkkaina.
Kai minun pitäisi olla vain tyytyväinen siihen mitä tulee.
Jos tulee.

Mutta minä en saa rauhaa ennen kuin saan mahdollisuuteni tulla joksikin merkittäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti