Se joka pelkää

Elämä on antelias
jo siksi että antoi meille elämän.
Me olemme kiittämättömiä
mutisemme osaamme
valitamme kaiken vähyyttä
vaikka meillä on paljon
jo siinä kun elämme.

Elämä on antelias
me kiittämättömiä
mutta elämä taisi tietää sen
jo aivan alun alkaen.
-Jarkko Martikainen


Se on nyt virallista.
Elämäni on helvetin tylsää.
" Himasta duuniin ja duunista himaan, mä hampaita pestäkseni kai elän."
Mitään yllättävää ei tapahdu, ei mitään sydäntäsykähdyttävää.
Pelkkää samaa.
Kun kuuntelee tarinoita toisten ihmisten elämästä, herää kysymys: onko mulla minkäänlaista elämää?
Kaikki tuntuvat tekevän elämälleen jotain merkittävää.
Muuttavat, panostavat opiskeluun/duuniin, matkustavat, rakastuvat, kukoistavat.
Minä junnaan paikoillaan.
Mitä minä oikeasti olen muka vaikka vuoden sisällä saavuttanut?
En yhtään mitään.
Edes hiuksia en uskaltaisi enää leikata.
Milloin minusta tuli yksi niistä ihmisistä?


Entä jos minä en koskaan muutu?
Entä jos minä en koskaan tule saavuttamaan mitään?
Entä jos minusta ei tulekkaan supernainen, ura- ja ihmissuhdeohjus joka asuu suuressa kaupungissa?
Jolla on kaunis talo, mies, tulevaisuus?
Ja joka osaisi laittaa ruokaa.
Joka eläisi täysillä.
Joka sitten vanhana lähettäisi New Yorkista lastenlapsille postikortteja, joissa siteeraisi kuuluisia filosofeja, tai mikä parempaa, itseään? E ntä jos minä juutun tähän pikkukylään, erakoidun?
Jos minusta tulee se kylähullu?
"Me nähtiin sitä viimeks jouluna kun se osti kaupasta purkkiananasta ja tupakkaa koko vuoden tarpeiksi"

Minä olin aina niin varma että unelmien avulla pääsisin kyllä minne vain.
Syytän disney-leffoja.
Kyllä mäkin onnistuisin jos mulla olisi puhuvia hiiriä, metsän eläimiä, eläviä huonekaluja ja esi-isien henget apuna.
Ja se prinssi uljas.
Jos lähtisin taistelemaan hunneja vastaan, löytyisikö se sieltä?

Tukahduttaa.
Miksi tälläistä ei opeteta koulussa?
Miksi Jamerassa ei myydä Elämän Käsikirjaa?
Vanhempi ja käytettykin painos kävisi.
Minä kun en ikinä ole osannut alleviivata tussilla niitä oikeita tärkeitä kohtia.