Hengitä sisään.
Hengitä ulos.
Yritä nyt pysyä kasassa, helvetti.
Nyt se vasta alkaa iskeytyä tajuntaan.
Vaikka yritän torjua koko asiaa pois mielestä.
Vaikka miten yritän miettiä mitä tahansa muuta, se hiipii takaisin ja tuo mukanaan kaiken ahdistuksen.
Miten voi olla näin tyhjä olo.
Kliseisesti voi todeta että sydämessä on tyhjiö.
Hengitä sisään.
Hengitä ulos.
Sinä olet selvinnyt tästä ennenkin.
Nyt alkaa se hauska osio.
Jossittelu.
"Entä jos minä olisin käyttäytynyt paremmin?"
"Entä jos minä olisin vain pitänyt aina suuni kiinni?"
"Entä jos minä olisin muuttanut itseäni?"
Hengitä.
Hengitä.
Kokoa itsesi nyt kasaan.
Nyt.
Näinkö tämän pitikin mennä?
Että tämä oli vain väliaikaisratkaisu.
Ettei meidän ollutkaan tarkoitus kestää ja pysyä.
Että me molemmat vaan menemme eri suuntiin.
Että joskus, vuosien päästä, muistelen sinua.
Osaten vihdoinkin hymyillä asialle.
Että se ei koskisi enää.
Muistellen miten sinä autoit minut pystyyn niin monta kertaa kun kaaduin.
Pidit minut kasassa.
Ehkä vuodattaisin pari kyyneltä.
Sen jälkeen en muistaisi sinua ollenkaan.
Jos sen kuuluukin mennä näin,
niin miksi aina kun nään sinut tai ajattelen sinua, haluaisin vain käpertyä nurkkaan ja kuolla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti