tiistai 21. kesäkuuta 2011

It's been seven hours and fifteen days

Yritän taas muistella syitä miksi en soittaisi tai laittaisi viestiä.

Koska sinä et vastaisi.

Minä haluaisin vain soittaa, odottaa kunnes vastaisit ja sitten vain kuunnella puhettasi ja hengitystäsi, itse mitään sanomatta. Että voisin kuvitella meidän välillä olevan edes jonkinlainen yhteys,. Että voisin taas kuvitella jotain turhaa. Että en joutuisi kohtaamaan sitä totuutta, että sinä ottaisit yhteyttä jos haluaisit.

Minä en tule olemaan se poikkeus sun sääntöön. Minä olen vain minä ja minä antauduin sinulle kokonaan. Sinä aukaisit vain yhden vaivaisen lasi-ikkunan peilitalostasi. Siitä näkyy läpi, vain kaunista maisemaa ja pienenpieni häivähdys omasta kuvajaisesta. Kun ikkunaa kääntää sentin, sekin on poissa. En minä uskalla ikkunaa hävittää tai rikkoa, enhän saanut sinulta sen enempää. Nyt yritän vain vimmatusti käännellä sitä, mutta  koskaan siitä ei heijastu kahdet kasvot, vain omani, sekin taas silmänräpäyksessä kadoten.

Sinä näät minut koko ajan, lasin toiselta puolen. Sinä tietäisit ne oikeat kuvakulmat mistä minä näkisin sinutkin. Sinä tiesit mitä teit antaessasi minulle lasi-ikkunan. Siitä näkee toisen lasin läpi, päällisin puolin. Mutta ei koskaan kunnolla, ennen kuin seistään sen edessä vierekkäin, samalla puolella. Peilistä ei olisi tullut mitään, tämän lasin kautta sinä näet minut ja minä sinut. Ei siinä tunnu mitään lämpöä, ei kuulu puhetta, ei itkua.

Toiselle meistä se riittää.

3 kommenttia: