keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Worst part is over

Eilen lähettiin aamulla Jyväskylään mummin ja mutsin kanssa sukuloimaan ukin just 90v (!!) täyttäneen serkun luo.

Mä oon aina ihaillu sitä, se osaa nauttii niin pienistä asioista, nähä sen kauneuden ihmisissä ja asioissa mitä muut ei nää ja se osaa aina sanoa oikeat sanat tilanteessa kuin tilanteessa. Ja vaikka sillä ei toimi munuaiset melkein ollenkaan, näkö huononee päivä päivältä mut silti se asuu vielä omassa asunnossaan ja elää niin normaalii elämää kun vain voi. Kun mä puhuin sen kanssa taas eilen mä tajusin niin monia asioita, jotka näkyy tuosta alemmasta kirjoituksesta selvästi, toivottavasti.



Rahaa rikkaampi.
Todellakin olen. En minä koskaan helpolla ole päässyt mutta aina minä olen noussut, oli se sitten miten syvältä tahansa. Aina minulla on ollut joku joka välittää. Joku joka on rakastanut minua, varsinkin kun itse en ole siihen pystynyt.
Aina on ollut syy elää.

En minä olisi voinut olla itsekkäämpi kuin voi mitään. Ei se olisi ollut oikein, ehkä minulla on vielä se oma annettavani maailmalle. Minulla on vain ollut enemmän oppirahoja maksettavana kuin muilla, ja on edelleen. Silti olen rahaa rikkaampi.

Minulla on koti, perhe, parhaimmat ystävät ja sukulaiset mitä maa päällään kantaa. On terveys, muisti ja muistot, taidot ja perimä ylpeinä kannettavana. Vaikken vielä oikein tahdo nähdä sitä kauneutta, koko elämä, onnellisuus, kiteytyy hymyyn, kietoen kaiken yhteen, loistaen tarkasti katsottaessa silmissä.

Kyllä tyhmempikin ymmärtää että päällimmäiseksi olen onnellinen, mitä sinä luulit?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti