perjantai 17. kesäkuuta 2011

Now I don't wanna leave, but I must keep moving ahead 'cause my life belongs to the other side

Eilen oli ukin muistoseurat, eli tavallaan toinen muistotilaisuus ihmisille, joita ei kutsuttu hautajaisiin kun ne oli niin pienelle piirille.  Nyt on taas vähän levollisempi olo. En ois ensin halunnut ees lähtee, mä olin liian väsynyt suremiseen ja itkemiseen, mut onneksi lähdin. Kaikilla oli niin lämpimiä muistoja ukista, niin realistisia että tuntui kuin se olisi istunut siellä muitten vieraitten joukossa, hymyilevänä ja lämpimänä, vielä kerran. Mullakin nousi monia muistoja pintaan.

Ukille musiikki oli henkireikä. Kai se on kulkeutunut mullekkin, koska mulle tulee tukahtunut olo, jos mä en pääse laulaan ja soittaan.

Ja ukki oli aina niin kannustava eikä ikinä ilkee tai koskaan huutanu ja riidelly. Mä olisin halunnu että se ois ollu näkemässä mun lakituksen ja häät (jos sellaset muka joskus tulisi) sun muut. Ja se oli aina niin ylpee musta ja mun tekemisistä. Mummi kerto että ukki oli vikana iltanaan sängyssä puhunu musta. Miten se on ylpee ja miten toivoo et saisin taas kympin musiikista. Ja mä sain. Ja musiikkistipendinkin, ensimmäistä kertaa elämässä.

Miksi ukki ei voinut olla näkemässä sitä ja juhlimassa mun kanssa?

Ja mä niin ihailin sitä miten se pysy aina niin positiivisena. Ihminen joka on elänyt sota-ajankin. Siinä on jotain mihin mä päätin tästä eteenpäin pyrkiä.

Kiitos ukki, ja mulla tulee aina olemaan kauhea ikävä. Jätä mulle paikka sun pöydässä, minä tulen kyllä ja sitten meitä ei ikuisuuskaan erota enää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti