Arkistojen kätköistä viime kesältä, olen onnistunut nappaamaan tekstiksi Sen Olennaisen:
Nyt kun osaan jo ajatella, tiedän olevani elossa.
Jopa niinä hetkinä kun tekee mieli vain kuolla,
satuttaa itseä ja muita.
Vaikken halua tiedostaa. Vaikka välillä tuntuu eläminen mahdottomalta.
"En minä tälläistä ikinä halunnut elämältä."
Enhän minä aina edes halua elämää, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin.
Juuri siksi tunnen lähteväni lentoon aina kun olen onnellinen.
Kun tekisi mieli kiljua ja hyppiä, halata ja suudella kaikkia.
Pyörien illalla sängyssä malttamattomana ja valppaana, silmät tuikkien kelaamassa kaikkea sitä onnea.
Ja niin ahdistunut aika ajoin, liian usein.
Hetken tunnen olevani kaunis ja sitten taas näen itseni.
Minusta ei tule ikinä sitä laihaa, kaunista tyttöä jota kehutaan ja katsotaan ihaillen.
Minä kuulen vain miten taitava ja taiteellinen olen.
Vitut siitä, minä haluan olla laiha ja kaunis. Laiha ja kaunis. Laiha ja kaunis.
Sitä minä en koskaan ole ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti