Arpia. Kaikilla meillähän on niitä. Osa uusia, osa vanhoja, osa haaleita, osa näkyviä. Kaikkihan ne kertovat tarinaa jostakin. Minulla vain on niitä tarinoita enemmän.
Nuo kolme kirjainta vatsassa aina muistuttamassa olomuodosta. Nämä kertovat ala-asteesta, kiusaaminen. Tässä on ylä-aste: haukkuminen. Syrjintä. Välirikko. Petos. Ihmisien menettäminen, ukin ja mummon kuolema. Vähemmyydentunto. Suru, masennus. Joensuun kesä.
Minä en ehtinyt omaksua omia arpiani ennenkuin muut määrittivät minut niiden kautta. Tiikeri. Spede. "Mene nyt ja hyppää sieltä sillalta niin ei tartte meidän enää sua katella." Jos tätä kuuntelee monta kertaa päivässä joka päivä kolmen vuoden ajan, kaivaa se omat syvät arpensa. Ei ne ole vielä parantuneet, ei lähellekään. Minun haluttiin kuolevan. Eikä vaan ne kiusaajat, myös entiset ystäväni, joita pidin elämäni tärkeimpinä.
Miten sellaisen voi unohtaa? Miten sellaisesta voi ikinä parantua? Miten minä voisin tälläisen jälkeen enää hyväksyä itseni? Minä pelkään niitä ihmisiä vieläkin. En vain pysty katsomaan niitä silmiin. Ja niiden takia pelkään nykyisiä ihmissuhteitanikin. Mitä jos kaikki romahtaa tälläkin kertaa? Entä jos kaikki ajattelevat minusta samalla lailla kuin Ne?
Minä olen pelännyt jo yhdeksän vuotta. Minulla ei ole enää voimia pelätä.
Mutta minä en osaa muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti